Uusi yritys - jälleen

Ives oli ainakin lähellä täydellistä parantumista, ellei jo sen saavuttanut. Hän oli viettänyt liki puoli vuotta vieroituksessa, hän oli lopettanut hetkellisesti alkoholinkäytön kokonaan, siinä missä myös tupakointi oli jäänyt vähemmälle - kiitos vieroituskeskuksessa vietettyjen kuukausien -, bisnes kukoisti jälleen ja punapää, koska ei vanhasta liiketilastaan tahtonut luopua, oil itse asiassa saanut luvan laajentaa liikkeensä saman rakennuksen viereiseen, tyhjillään olleeseen tilaan ja näin ollen liikkeensä oli nyt tilojensa puolestakin kaksinkertainen edelliseen verrattuna.
Hän oli ottanut itselleen kaksi, nuorta lävistäjä- ja tatuoijaoppilasta, yhden tytön, yhden pojan - tasapuolisuuden nimissä - ja nyt, uuden, kenties suurimman ja arvokkaimman koskaan vuokraamansa asunnon myötä, punapää oli päättänyt suunnata tavoittelemaan sitä yhtä, ainokaista asiaa, joka häneltä vielä puuttui. Tämä tulisi olemaan kaikkein hankalin tehtävä hänen listallaan eikä Ives odottanut oitis onnistuvansakaan, mutta tämä, siinä missä oli myös vaikein, sattui olemaan myös kaikkein tärkein.

Ives oli saanut painonsa takaisin, ei hän ollut normaalipainoinen ollut juuri koskaan, mutta oli hän nyt sentään lähempänä sitä kuin aikoihin. Punaiset hiuksensa olivat jälleen saaneet osakseen huolenpitoa ja itse asiassa, kiitos sen ja parturikäynnin, olivat kasvaneet jo melkein hänen nänniensä tietämille. Punapäällä alkoi olla jo ongelmia pitää hiuksiaan poninhännällä kuten yleensä, ei hän ollut tottunut hiuksiinsa noin pitkinä.
Kaikesta huolimatta, nyt hän suuntasi kiiltävällä vuokra-autollaan ratsastustilaa kohden. Hän oli ottanut selvää Abbyn tämän päivän aikataulusta ja hän totta vie aikoi osoittaa toiselle tehneensä parannuksen ja toivoi saavansa vielä yhden tilaisuuden. Jokin Ivesin pään sisällä kertoi heidän kuuluvan yhteen ja hän saattoi ainoastaan toivoa Abbyn ajattelevan samoin.

Ives kaartoi mustalla Audi RS5:lla ratsastusalueen vieresä sijaitsevalle parkkialueelle ja nousi autosta. Tyylinsä ei kenties ollut muuttunut mihinkään - musta, kuviollinen t-paita rintakehänsä peittona, useat rannekkeet ranteitaan verhoamassa, mustat, löysähköt housut jaloissaan, ilman alushousuja (luonnollisestikin) ja musta stetsonin tapainen päässään punapää suuntasi askeleensa aitauksen viertä eteenpäin ja etsi katseellaan Abbyä. Sitä yhtä ainoaa vaaleaverikköä, jota hän oli ajatellut koko puolen vuoden ajan koettaessaan tehdä itsestään paremman miehen toiselle, nuorukaiselle, joka oli kerran ollut hänen kihlattunsa.

Abby oli viimeisen puolen vuoden aikana vajonnut samoihin ruutineihin. Kuitenkin uupumukseen vedoten oli nuorukainen viime kuukauden aikana vähentänyt hivenen töissä käymistä ja lisännyt aikaa jota vietti talleilla rakkaan hevosensa seurassa. Muutamaa miestä hän oli hetken tapaillut mutta yksikään ei ollut jäänyt hänen mieleensä. Hän oli ehkä laihtunut muutaman kilon ja hiukset olivat kasvaneet jo reippaasti yli puolen selän sillä hän ei ollut niitä leikkautanut. Sillä hetkellä hän oli viettämässä rauhallista lomapäivää. Hänen hiuksensa olivat löysällä palmikolla ja kasvot olivat kerrankin meikittömät. Hän ei olettanut tapaavansa ketään sen kummemman laittautumisen arvoista. Yllään nuorukaisella oli vain tiukat mustat ratsastushousut sekä kulahtanut vaalean harmaa villapaita. Jaloissa olivat ratsastusaappaat. Hän oli juuri palannut ratsastuslenkiltään ja hienon ilman vuoksi oli jäänyt ulos harjaamaan ja hellimään hevostaan.

Hän hymyillen harjasi hevosen vaalean ruskeaa pehmää harjaa. Pian hän laski kuitenkin harjan käsistään ja laski kätensä sitten hevosen turvalle. Hellästi hevonen hirnahti ja töytäisi nuorukaisen käsiä. Abby hymyili ja painoi suukon hevosen turvalle silitellen sen pehmeää karvaa. "Hyvä tyttö Rose", hän puhui pehmeästi ja nosti harjan taas käteensä jatkaen pitkiä harjausliikkeitään. Hän kuitenkin kohotti katseensa hivenen hämmentyneenä kuullessaan askelia. Harvoin tähän aikaan paikalla oli muita. Vaaleaverikkö käänsi katseensa taakseen ja jähmettyi paikalleen nähdessään Iveksen tulevan itseään kohti.

Ives ei antanut Abbyn selvän hämmästyksen - ja kenties pelonkaan? - estää itseään. Hän oli tehnyt kovasti töitä voidakseen edes koettaa saada toisen takaisin eikä hän perääntyisi nyt mistään hinnasta. Joskin mikäli toisella sattui olemaan jo uusi mies, hän kenties perääntyisi suosiolla, mutta muussa tapauksessa; EI todellakaan!
Hän oli ollut useasti vähällä luovuttaa, mutta ajatuskin Abbystä ja siitä mahdollisuudesta, että he palaisivat vielä yhtään, oli saanut hänet jatkamaan eikä ketään ainakaan tähän mennessä oltu yrittämisestä rangaistu.

Ives pysähtyi toisen vierelle, huokaisten vaimeasti. Hän vilkaisi Abbyn kasvoja meikittömillä silmillään, joita tummat silmäpussit eivät enää reunustaneet. Tätä nykyä hänestä tuntui siltä, kuin Abby olisi ainoastaan pelännyt häntä ja vaikka hän oli viimeisen puolen vuoden aikana, vimeksi äskeisellä automatkalla, toistellut sanoja, jotka sanoisi Abbylle tilaisuuden saadessaan, hän ei nyt saanut sanaakaan suustaan.
Ives huokaisi uudelleen ja kohotti katseensa Abbyn kauniisiin silmiin. Jo tuo katsekin tuntui vaativan kaiken hänen rohkeutensa ja se jos jokin oli saada punapään luovuttamaan. Tämä oli silkkaa hulluutta!

"Abs..", Ives aloitti ja katseensa laskeutui aivan omalla painollaan takaisin maahan, "..mä oon.. muuttunu..voitsitsä antaa mulle uuen tilaisuuden?"
Katseensa kohosi nyt takaisin Abbyn kasvoihin ja parhain koiranpentuilmeensä valtasi kasvonsa.
"Yks tilaisuus.. Viimenen", punapää vannotti ja sipaisi hiuksiaan korvansa taa, "Tai.. Jos sull on nälkä, mä.. voisin viiä sut syömään.. Sä voit päättää sen jälkeen.."
Punapää tunsi kevyen punan kohoavan kasvoilleen ja laski katseensa takaisin alas.

Abby katseli Ivesiä hivenen kysyvästi mutta ei edes aikononut sanoa mitään ennen toista. Hän kohotti hivenen kulmiaan miehen änkyttäessä. Hän sipaisi hiuksiaan pois kasvoiltaan ja laski katseensa hevoseensa. Hän silitteli toisen turpaa rauhoittavasti ja pysyi hiljaisena ehkä hivenen liiankin pitkään. "En tiedä. Ives en tosiaan teidä jaksanko lähteä sinun kanssasi enää yrittämään uudelleen. Me olemme yrittäneet ehkä hivenen liikaakin", hän sanoi hymähtäen ja kohautti olkiaan. Hän tunsi olonsa lähinnä vain väsyneeksi kaikkeen etenkin tähän tilanteeseen. Hän vei hevosensa hellästi aitaukseen ja päästi hevosen laukkamaan vapaana nurmikolle. Vaaleaverikkö pisti sitten aitauksen portin kiinni ja jäi tuijottelemaan hetkeksi aikaa hevosen menoa. Abby käänsi sitten katseensa takaisin Ivesiin ja katseli toista hetken aikaa. "Sitäpaitsi jotenki mä veikkaan että säkin tiesit että se ei enää riitä että vaan pyydät muo takasin", hän jatkoi sitten ja käänsi katseensa hetkeksi aikaa vielä hevoseen joka oli jäänyt syömään ruohoa. Hän jäi hetkeksi aikaa tuijottelemaan kaunista eläintä ja huokaisi.

Hän katseli sitten toisen kasvoja ja vei kätensä puuskaan. "Enkä usko että yksi päivällinen muuttaa mieleni mihinkään suuntaan", hän sitten lisäsi ja sipaisi palmikosta karanneet hiukset korvansa taakse. Hän kohotti sitten hivenen pettyneenä katseensa Ivesiin. "Eikö sinulla tosiaan ole enempää sanottavaa", hän kysyi lopulta varovasti ja jäi katselemaan toista. "Tai siis teinhän minä ihan yhtä paljon virheitä mutta silti sä rikoit mun sydämmen. Teit asioita joita lupasit olla tekemättä. Ja halusin vain että suojelisit minua etkä särkisi sydäntäni ja teit juuri niin", hän sitten jatkoi ja laski katseensa maahan hetkeksi aikaa. Abby painoi silmänsä kiinni pysyi hetken paikoillaan. Hän vilkaisi taakseen ja asteli sitten istumaan penkille. "Olen niin väsynyt. Haluan miehen joka ei koskaan satuta minua ja suojelee minua. Miehen joka on itsevarma ja tietää mitä haluaa. Ja en tiedä oletko se sinä. En tosiaan tiedä. Vaikka kuinka rakastaisin suo niin en tiedä oletko sä se mies joka oikeasti on oikea mulle", hän sanoi huokaisten pehmeästi ja antoi olkiena painua hivenen alemmas.

Ives huokaisi, hän oli kyllä osannut päätellä, että tästä tulisi vaikeaa, mutta hän oli luottanut itseensä ja siihen, että muistaisi kaiken, mitä oli aikonut sanoa toiselle, kaikki ne lauseet joiden oli uskonut vakuuttavan Abbyn.
Nyt hän ei kuitenkaan muistanut enää mitään ja mikäli se ei lannistanut häntä tarpeeksi, Abbyn sanat viimeistäänkin saivat punapäänkin näkemään tilanteen epätoivoisuuden ja silkan mahdottomuuden.
Hän laski katseensa alas ja ainoastaan nyökäytti päätään vastauksena toisen kaikkiin, ensimmäisiin sanoihin ennen kuin tämä katosi viemään hevosensa aitaukseen. Siinäkö se? Oliko kaikki hänen näkemänsä vaiva noin vain ollut turhaa? Hän voisi samantien vajota takaisin alimpaan maanrakoon ja jäädä sinne, unohtaa Abbyn - tai ainakin unohtaa toisen vakuutteluyrityksensä. Se todennäköisesti veisi hänen henkensä, mutta mikäli millään hänen teoillaan ja ponnisteluillaan ei oikeasti ollut toiselle juurikaan merkitystä, Ives taatusti ennemmin heitti henkensä kuin jäi kaipaamaan toista ja koetti pitää itsensä kasassa tietäen, että ennen pitkään hän sortuisi jälleen juomaan.

Ives pudisti pienesti päätään. Hän ei tiennyt lainkaan mitä sanoa toiselle. Totuus siitä kuinka pahasti hän oli satuttanut Abbyä riitti mykistämään punapään ja unohtamaan kaiken, mitä hän olisi tahtonut toiselle sanoa.
Abby oli kaikesta päätellen jo kauan sitten menetetty. Tähän mennessä kuka tahansa olisi jo luovuttanut, todennut ettei kyse ollut aidosta tai ainakaan molemminpuolisesta rakkaudesta ja koettanut jatkaa elämäänsä eteenpäin. Ehkä hänenkin oli aika luovuttaa jo. Hän ainoastaan satutti Abbyä ja uuvutti tämän kaikilla näillä yrityksillään saada toinen takaisin.
Ives istuutui penkille myös, joskin mahdollisimman kauas toisesta ja painoi päänsä käsiinsä. Hän oli satuttanut Abbyä pysyvästi ja olettaa saattoi, ettei toinen voisi koskaan antaa sitä hänelle anteeksi. Huokaisten Ives vain pudisteli päätään ja koetti hyväksyä sen tosiseikan, että kaikki hänen ponnistelunsa olivat olleet turhia.
"Sori, Abs..", Ives mumisi, ei niinkään uskoen, että yksi anteeksipyyntö riittäisi mihinkään, mutta se oli ainoa asia, jonka hän osasi vielä lausua ääneen. Muuhun hänestä ei ollut. Tuntui kuin maa olisi vedetty hänen jalkojensa alta noiden kuluneiden muutamien minuuttien sisällä ja Ives sai todeta, että mikäli toinen oikeasti tahtoi itsevarman miehen, hän ei todellakaan ollut sitä juuri nyt. Hän oli jo satuttanut toista suojelemisen sijaan. Ainoa kriteeri jonka hän tällä hetkellä täytti oli se, että hän tiesi mitä tahtoi. Hän tahtoi Abbyn takaisin, mutta oli sanomattakin selvää, että se oli jo silkka mahdottomuus.
Ives ei itkenyt, muttei kuitenkaan suoristanut selkäänsä. Hänestä ei ollut kohtaamaan Abbyä nyt. Hän ei tahtonut päätyä anelemaan toisen jalkoihin sen jälkeen, kun tämä oli paljastanut hänelle, ettei mahdollisuuksia enää ollut. Abby tuskin kääntäisi päätään.. Huokaisten Ives siirsi kämmeniään otsalta takaraivoa kohden, hiuksiaan myöten ja kohdisti kätensä syliinsä laskettuaan katseensa suoraan eteensä, jonnekin kaukaisuuteen. Surullinen hymy kävi huulillaan ennen kuin hän vilkaisi toista syrjäsilmällä.
"Noh, mä.. Oon kaikesta huolimat pahoillani siitä mitä mä tein sulle", Ives vastasi lopulta, koettamatta pyytää toiselta anteeksiantoa tai lupausta toivosta. Pikemminkin sanansa kai.. Olivat jotain kovasti jäähyväisiä muistuttavaa, ilman, että punapää kuitenkaan onnistui pakottamaan itseään ylös penkiltä vaikka nyt olisi ollut loistava hetki poistua toisen elämästä lopullisesti ja antaa tämän jatkaa rauhassa eteenpäin ilman muistutusta menneestä.

Abby tuhhati ja nousi ylös. Hän pudisteli päätään hivenen ja jäi siihen Ivesin eteen seisomaan kädet vyötäröllään. "Eikö sulla oo muuta sanonottavaa! Tätä mä just tarkotan. Sä et edes tahdo yrittää. Ainanki siltä se vaikuttaa. Mä haluan jonku joka oikeasti on valmis taistelemaan suhteen puolesta eikä vaan luovuta heti ensimmäisen ylämäen kohalla", hän sanoi ja pudisteli päätään hivenen. Hän käänsi selkänsä miehelle ja jäi vain kiihtyneenä tuijottamaan eteensä näkemättä oikein edes mitään. "Tiedätkö jos sä vaan oisit tullu tänne ja pyytä muo ulos ni mä oisin varmaa lähteny. Mut sä et voi olettaa et sä voit palata takas mun elämään noin vaan ja ilmottaa et haluat lähtee suoraa suhteesee takasi. Eikö me olla jo huomattu et se ei viimekskään toiminu niin hyvin", hän sanoi ja kääntyi taas katselemaan miestä. "Mä haluan et sä päätät joko sä häivyt nyt ja me ei enää koskaan nähä tai sitte sä oikeesti sitoudut muhun ja haluut saada tän toimimaan. Ehkä sun ei ois kannattanu tulla tänne ennen ku sä oikeesti tiedät mitä haluat", hän jatkoi sitten. Abby jäi katselemaan taas hetkeksi aikaa ympärilleen. Hän levitti käsiään hivenen ja tuijotti Ivesiä. "Jos et sä kohta avaa suutas ni mä vakuutan et mä lyön suo. Et sä voi tulla tänne vaan ja sanoa muutamaa lausetta. Tai jos sä ajattelit et voit ni sä olit vääräs. Mä en halua et sä itket ja anelet. En todellakaan. Mä haluun et sä sanot mitä sä haluat", Abby totesi ja antoi käsiensä lysähtää rennoiksi.

Hän pudisteli päätään hetken aikaa hivenen ja kietoi sitten kädet ympärilleen. Vaaleaverikkö puri huultaan hivenen. Hän käänsi katseensa pois ja hymähti vain hiljaa itsekseen. Hän ei tiennyt mitä hänen täytyisi tehdä että toinen reagoisi jollakin tavalla.

Ives huokaisi. Abby oli oikeassa, muttei hän hallinnut näitä asioita. Hän reagoi aina väärin ja sanoi aina jotain väärää tai yksinkertaisesti.. Hän ei vain ollut niin romanttinen kuin hänen olisi pitänyt, jotta olisi kelvannut toisen elämän mieheksi.
Punapää tuijotti toista kulmat lievästi kurtussa, saaden jälleen kerran tietää mitä oli tehnyt väärin. Hän ei koskaan onnistunut tässä!
"Abs, mä teen mitä vaan et saisin ees tarjota sulle yhen lounaan ja olla sen ajan sun seuras", Ives vastasi ja laski katseensa maahan. Abby vaikutti jälleen niin kylmältä. Hän oli ehkä heidän ensitapaamisensa jälkeen ollut sellainen mies, jota toinen oli hänestä toivonut, mutta rakkaus oli tehnyt hänestä pehmon ja muuttanut hänet joksikin aivan muuksi kuin mitä toinen hänestä oli tahtonut.
Hän ei ollut tarpeeksi vahva pitääkseen huolta toisesta. Hän ei odottaisi mitään, ainoastaan toivoi voivansa tarjota toiselle yhden, ainoan lounaan. Sen jälkeen hän.. Odottaisi Abbyn yhteydenottoa ja mikäli sitä ei tulisi.. Hänen täytyisi kaiketi vain unohtaa toinen.. Tai soittaa tälle itse.. Mutta toisaalta, olisiko se antanut hänestä liian epätoivoisen kuvan toiselle? Hän ei vain osannut eikä ymmärtänyt tätä touhua..

Ives nojasi selkänsä penkin selkänojaa vasten ja kokosi hitaasti itsensä. Joskin Abbyn todennäköisesti tarvitsisi vain tiuskaista hänelle tai.. Noh, lyödä häntä ja hänen itsetuntonsa murtuisi jälleen, joskin vain entistäkin pienemmiksi muruiksi.
"Mä..", Ives aloitti ja mietti hetken sanamuotoa, jota toinen oli käyttänyt, "..Haluun saaja tän toimiin, Abs."

Abby levitti käsiään ja odotti, odotti ja odotti. Toinen ei kuitenkaan sanonut yhtään sen enempää. Hän mietti hetken aikaa että tosiaankin löisi toista että saisi toisen tajuihinsa. Toinen ei ollut kauheasti sanonut. Hän puri vain huultaan eikä tiennyt mitä tehdä. Hän halusi miehen. Nimen omaan miehen. Sellaisen joka osaisi ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän oli aina ajatellut että Ives oli oman tien kulkija mutta nyt hän ei enää tiennyt. Hän pudisteli päätään hivenen. "No tuskin sä olisit siinä jos et halusi saada meijän juttua toimimaan. Mä tajuan kyllä sen. Mutta kai sulla nyt on jotain muutaki sanottavaa mulle? Me ollaan viimeks nähty viimeks puol vuotta sitten humalassa ja krapulassa ja sitä ennen melkein puoltoista vuotta sitten. Eikä sul oikeasti oo mitään muuta sanottavaa mulle. Ives sä et anna mulle yhtään syytä miks mun pitäis lähtee sun kans edes lounaalle. Et yhtäkään.", hän sanoi ja jäi katsomaan toista. Hän astui muutaman askeleen eteenpäin ja huokaisi turhautuneena. Toki hänellä oli vielä vahvoja tunteita Ivesiä kohtaan. Eri asia oli se oliko Ives enää sama mies kuin se mies jota hän oli rakastanut. Abby vaipui lopulta kyykkyyn ja painoi kädet kasvoilleen. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi. Hän pysyi paikoillaan ja puri huultaan hivenen sulkien silmänsä.

"Muo pyörryttää", hän lopulta mumisi vain voipuneena ja pysyi siinä kyykkyyn painautuneena. Hän oli puhunut puhuttavansa. Kaiken jota hän oli miettinyt heidän eronsa jälkeen. Olisi toisen vuoro jos tästä koskaan tulisi mitään.

Ives ei tiennyt mitä sanoa. Aina kun hän avasi suunsa ja oli varma siitä, että edes jokin hänen sanoistaan saisi Abbyn reagoimaan toisin, tämä osoitti hänen olleen väärässä.
"Abby..", punapää huokaisi ennen kuin avasi suunsa. Viimeinen yritys toden sanoisi. Mikäli mikään hänen sanoistaan ei nyt vakuuttaisi toista olisi kaiketi vain parempi jos hän lähtisi. Kaiketi viimeistään se osoittaisi, ettei hänestä ollut mieheksi Abbylle.
"Mä.. Oon itsevarma ja tiiän mitä haluun, Abs. Mä vaan.. pelkään että sä työnnät mut pois elämästäs etkä haluu enää koskaan nähdä mua - niinku et varmaan haluukaan - ja se vie multa kaiken sen itsevarmuuen joka mulla oli. Mä oon.. tehny kaikkeni että voisin ees tarjota sulle kaiken sen mitä sä tarvitset, et mä.. Voisin olla se mies, joka mä olin ja.. Se on kenties viel vähä työn alla sen itsevarmuuen osalta, mut mä en pystyny oottaan enää, kosk kaks vuotta erossa susta on ihan liian kauan.. Ja mä tiiän et se on ainoastaan mun syytä, kaikki..Se ero ja.. kaikki.."
Suunsa avattuaan Ivesilla oli ongelmia saada se suljettua ja kun hän viimein onnistui lopettamaan pitkästyttävän selitysyrityksensä, hän tiedosti ainoastaan Abbyn vajoavan maahan polvilleen.

Ives pudottautui penkiltä ja kietoi toisen kätensä vaaleaverikön hartioiden ympärille, auttaen tämän takaisin penkille.
"Mä oon niin pahoillani siit et oot jounu käymää läpi tän kaiken mun takii ja mä oon pahoillani siitä, et mä oon vieläki täs, mut mä en vaan pysty elään ilman sua", punapää mumisi tietämättä missä vaiheessa kämmen läjähtäisi hänen poskeaan vasten, mutta jos niin kävisi, hän olisi toden totta ansainnut sen.
Huolestuneena Ives kuitenkin keskittyi seuraamaan toisen kasvoja ja tämän reaktioita. Hän ei kai ollut käsittänytkään kuinka paljon hänen mokailunsa oli vaikuttanut Abbyyn.

Abby antoi Ivesin auttaa hänet takaisin penkille. Hän pysyi hiljaisena ja tuijotti hetken aikaa eteensä. Hän käänsi sitten katseensa Ivesiin ja lopulta tarttui hellästi miehen käteen. "Rakastatko sä vielä muo?", hän kysyi lopulta ja tuijotti toisen silmiin hetken aikaa. Väsynyt olo väistyi ja jossain sisälläsykki sama lämmin tunne mikä hänellä aina oli toisen kanssa ollut. Hän laski katseensa hetkeksi aikaa heidän käsiinsä. Toki hän oli ehkä kärsinyt enemmän mitä hän olisi halunnut nuoreen ikäänsä nähden. Kuitenkin ehkä vain ehkä jos he Ivesin kanssa saisivat tämän toimimaan olisi kaikki se kipu sen arvoista. Siitä hän ei kuitenkaan saisi minkäänlaisia takuita. Hän painoi silmänsä hetkeksi aikaa kiinni ja veti syvään henkeä. Hän vilkaisi taivaalle ja laski lopulta katseensa Ivesiin. "Onko meidän pakko mennä ulos syömään. Voisitko sä laittaa mulle ruokaa? Ei oo oikeen sellanen olo että jakaisin mennä mihinkään. Enkä todellakaan näytä siltä et voisin mennä mihinkään", hän totesi naurahtaen kevyesti viimeisen lauseen kohdalla. Hän tajusi yhtäkkiä kuinka meikitön ja räjähtäneen näköinen hän mahtoikaan olla. Hän sipaisi taas letistä karanneet hiukset korvansa taakse ja irrotti lopulta otteensa toisen kädestä.

"Yks lounas sun luona nyt ja katsotaan sitten. Mä haluan että me tosiaan otetaan aikaa ja katotaan yks tapaaminen kerallaan että miten kaikki sujuu", hän sanoi ja sai lopulta huulilleen kevyen hymyn. Hän ei antaisi koskaan itselleen anteeksi jos ei edes yrittäisi Ivesin kanssa vielä kerran.

Ives hymyili Abbyn sanoille. Hän sipaisi toisen kämmenselkää sormenpäillään ja nyökäytti päätään vastaten vielä ääneenkin;
"Oon rakastanu aina. Mulla on vaan.. paha tapa mokata aina ku kaikki näyttäs muuten olevan hyvin."
Pahoittelevana hän silmäili toista ennen kuin kuuli tämän kysymyksen, joka sai punapäänkin naurahtamaan.
"Me syödään just siellä missä sä haluut. Sä tiiät mun surkeet kokkaustaiot, mut jos ne riittää sulle, niin tietty me voiaa syyä vaiks.. mun luona?" Ives ehdotti ja hymyili. Kenties hän pääsisi näyttämään Abbylle uuden asuntonsa, joka oli suurempi ja parempi kuin yksikään hänen aiemmistaan, joskin sieltä puuttui se kodin tunne, joka heidän yhteisessä asunnossaan oli ollut, mutta kenties he ottaisivat nyt yhden pienen askeleen korjatakseen sen seikan. Mitään varmuuttahan heidän yhteenpaluustaan ei vielä ollut eikä tulisi hetkeen olemaankaan, mutta Ives tunsi olevansa kiitollisempi ja onnellisempi kuin aikoihin.

"Yks lounas, mut sä et tiiäkää miten onnelliseks jo seki mut tekee", Ives lupasi ja vei kätensä nyt sipaisemaan Abbyn pehmeää, lämmintä poskea. Punapää ei voinut estää hymyä, joka tuntui jämähtäneen hänen huulilleen. Hän ei vain kyennyt estämään itseään hymyilemästä.
Abby oli antanut hänelle vielä yhden tilaisuuden. Hän ottaisi sen vastaan ja etenisi juuri niin rauhallisesti kuin toinen tahtoisi, ilman mitään varmoja odotuksia mistään. Kaikessa rauhassa..

Abby nyrpisti nenäänsä hivenen kun toinen laski kätensä hänen poskelleen. "Haisen ihan hevoselle. Parempi ku et tuu lähelle", hän sanoi naurahtaen kevyesti. Hän nyökkäsi sitten ja sipaisi taas hiuksiaan koittaen saada niitä hivenen parempaan järjestykseen. "Näytänki ihan kauheelta", hän lisäsi sitten ja huokaisi hiljaa. Tottakai hän olisi hivenen laittautunut jos olisi tiennyt että Ives oli tulossa. Hän nousi lopulta seisomaan ja vilkaisi hevosensa suuntaan joka tyytyväisenä kirmaili nurmella. Hän voisi jättää hevosen sinne ja pyytää että joku ennen iltaa ottaisi hevosen sisälle. Hän vilkaisi talli rakennuksia kohti. "Odota tässä ni mä käyn vaihtamassa vaatteet ja otan tavarani", hän sanoi ja loi vielä kevyen hymyn ennen kuin asteli talleille. Hän asteli sivutilaan jossa oli pukuhuoneet ja asteli toimiston kauttaa pyytämään että hänen tuttavansa ottaisi ehtiessään hevosen sisälle. Hän asteli sitten lokerikolleen ja riisui vaatteensa. Hän veti ylleen farkut sekä haalean keltaisen löysän t-paidan. Hän letitti hiuksensa uudelleen ja tuputteli puuteria kasvoilleen. Hän suihkautti vielä hivenen parfuumia kaulalleen ennen kuin nappasi mustan nahkalaukkunsa. Abby sujautti vielä jalkoihin balleriinat. Vaaleaverikkö suuntasi sitten askeleensa ulos. Hän asteli hevos aitauksen viereen ja vihelsi. Hevonen laukkasi rauhallisesti aidan viereen. Nuorukainen suukotti hevosen turpaa muutaman kerran ja lupasi tulla taas pian ratsastamaan.

Hän käänsi sitten katseensa Ivesiin. "Mennäänkö me? Millä sä tulit tänne?", hän uteli. Hän oli tullut bussilla joka liikkui vain kerran tunnissa talleille ja takaisin. Hän suti hetken aikaa paitaansa. "Nyt näytän edes vähän paremmalle", hän totesi sitten.

Ives naurahti. Abby jaksoi aina huolehtia ulkonäöstään. Hän oli nähnyt toisen ilman meikkiä, alastomana ja krapulassa ja siitäkin huolimatta toinen jaksoi suloisesti jatkaa ulkonäöstään huolehtimista ja hössöttämistä.
Punapää tyytyi naurahtamaan ja pudisteli pienesti päätään.
"Mun silmiin sä oot aina hyvännäköne", hän vastasi ja virnisti, päästäen toisen kuitenkin vaihtamaan vaatteitaan. Hän ei varsinaisesti tiennyt, mitä toinen näki hevosissa ja ratsastamisessa, muttei hän kyseenalaistanut toisen harrastustakaan. Hän ei olisi voinut tehdä niin muulloinkaan, muttei erityisesti nyt, kun sattui olemaan pitkästä aikaa oikeasti hyvällä tuulella.
Siitä oli kauan kun Abby oli hymyillyt hänelle yhtä sädehtivästi ja hän oli kaivannut tuota suloista hymyä niin kovin..

Ives nousi ylös Abbyn palatessa vaatteensa vaihtaneena ja kaikesta päätellen myös hieman laittautuneena talleilta. Hän lähti toisen vierellä kohti parkkialuetta ja naurahti nolona.
"Vuokra-autolla", punapää vastasi ja laski katseensa maahan. Omaa hän ei ollut raaskinut ottaa, koska käytti autoa niin vähän, mutta tänään hän oli tahtonut tehdä Abbyyn vaikutuksen, vaikka sitten vuokra-autolla.
"Sä näytät oikeen hyvältä", Ives vastasi ennen kuin kaivoi auton avaimet taskustaan ja avasi Abbylle vänkärin puoleisen oven.

Abby hymyili kevyesti ja istahti autoon toisen avatessa hänelle oven. Hän laski laukun jalkoihinsa ja veti turvavyön ylleen. Hän jäi sitten hetkeksi aikaa katselemaan ikkunasta ulos hevostaan. Hän oli ratsastanut niin kauan kuin oli osannut kävellä. Se oli aina hänelle rauhoittavaa ja ihanaa tekemistä. Hän kuitenkin käänsi katseensa Ivesiin kun toinen pääsi autoon. Hän tutki toista hetken katseellaan. Hän sipaisi hiuksiaan hivenen ja mietti hetken aikaa. "Missä sä asut? Tai siis asutko vielä siellä sun liikkeen takatilassa?", hän kysyi ja jäi katselemaan toista. Hän loi vielä vilkauksen hevosen suuntaan ja huokaisi. Häntä raasti aina yhtä paljon kun joutui jättämään hevosen talleille. Toivottavasti joskus hänellä olisi oma talo jossahän voisi pitää hevosta. Hän nojautui pehmeää selkänojaa vasten ja tuijotteli hetken aikaa hiljaisena ikkunasta ulos. Matka onneksi sujui melko reippaaseen tahtiin. Hän ei tiennyt oikein mistä jutella. Oli hassua että tunsi toisen mutta ei kuitenkaan tuntenut. Eihän hän oikeastaan tiennyt mitään mitä toinen oli tehnyt viimeisen kahden vuoden aikana. "Mitä sun liikkeelle kuuluu nykyisin? Se vaikutti vähän nuhjuiselta viimeks ku näin sen", hän kysyi seuraavaksi.

Hän tajusi pian että kun he lähestyivät keskustaa he lähestyivät aluetta jossa ei sijainnut toisen liike. Hän katseli rakennuksia ja kallisti päätään hivenen muttei sanonut yhtikäs mitään asiasta. "Mä oon vaihtanu työpaikkaa. Tai en tiedä tiesitkö jo. Mut juu. Ja hankin kosmetologin koulutuksen ni ei tarvi väkertää pelkästää hiusten kimpussa aina", hän sitten sanoi hymyillen kevyesti. "Mistä puheen ollen sun hiukset vaikuttaa hyvin voivilta", hän sitten lisäsi. Toki hän kampaaja/parturina kiinnitti huomiota ihmisten hiuksiin ja hän saattoi hyvin nähdä että ainankin viime aikoina Ives oli pitänyt huolta hiuksistaan.

Ives etsiytyi kuskin paikalle ja käynnisti auton ennen kuin kiskoi turvavyönsä kiinni ja suuntasi tielle.
"Sittepähä näät", punapää tyytyi vastaamaan virnistäen. Kenties hänen pitäisi joku kerta näyttää Abbylleen liikkeensä kuntokin. Tila oli nykyään kaksinkertainen siinä missä takahuonekin ja asiakkaita tuntui virtaavan välistä solkenaan. Noh, hän joutui kyllä myöntämään, että liikkeensä oli houkuttelevamman ja siistimmän näköinen kuin kenties koskaan!
Mutta nyt hän tahtoi kuitenkin viedä toisen uuteen asuntoonsa. Näyttää tälle, että hänestä oli huolehtimaan itsestään ja tarjoamaan toiselle parempaa kuin koskaan aikaisemmin.. Hän oli muuttunut, ei täysin, mutta ainakin niiltä huonoimmilta puoliltaan hieman parempaan suuntaan.
"Sun pitää tulla käymään siellä joskus", Ives vastasi ja vilkaisi vaaleampaa samalla kun suuntasi uutta asuntoaan kohden.

Keskustassa hän pysäköi auton yllättävän hyväkuntoisen kerrostalon numeroituun parkkiruutuun. Kerrostalo ei tietenkään ollut hienoimmasta päästä, mutta paremman näköinen jo ulkoapäinkin kuin yksikään niistä edellisistä, joissa hän oli asunut. Ives nousi autosta ja virnisti pienesti kiiruhtaessaan avaamaan toiselle ovea.
"Miten sä luulit että tiesin mis olit? Tietty mun täyty tehä vähä tutkimustyötä", punapää vastasi, toivoen ettei nuuskimisensa suututtanut toista. Perimmäinen tarkoituksensa kun oli kuitenkin ollut hyvä.
"Sä oot ehtiny tehä paljo..", Ives vastasi pienesti ja lukitsi auton ovet ennen kuin kulki toisen vierellä kerrostalon ulko-oville, avaten toisen, päästäen Abbyn edellään kerrostaloon.

Asunto sijaitsi toisessa kerroksessa. Se oli reippaan 50 neliön kokoinen ja punapää oli jopa onnistunut pitämään vasta remontoidun asuntonsa siistinä. Hän oli hankkinut muutamia uusia, joskin halpoja huonekaluja ja tupakoi nykyään ainoastaan parvekkeella sen sijaan, että olisi suorittanut kyseisen toimenpiteen sohvalta tai sängystä käsin.
Ives avasi asuntonsa oven ja päästi jälleen Abbyn edellään sisään seuraten, perässä, sulkien oven.
"Noh, mitäs pidät?" punapää kysäisi ylpeänä uudesta asunnostaan. Ei se mikään lukaali ollut, mutta todellakin jotain, mitä häneltä ei olisi osannut odottaa..

Abby nousi autosta toisen avatessa oven ja jäi katselemaan kerrostaloa hetkeksi aikaa. Hän vilkaisi sitten Ivesiä hivenen yllättyneenä ja hymyili miehelle hivenen. Hän seurasi toista kerrostaloon ja toisen uuden asunnon ovelle päästen lopulta sisälle. Hän jäi katselemaan ympärilleen ja laski laukun jalkoihinsa. Hän sujautti kengät jaloistaan ja asteli hivenen eteenpäin. "Olen ylpeä sinusta", hän myönsi ja katseli ympärilleen vielä hetken aikaa ennen kuin käänsi katseensa takaisin Ivesiin. Hän loi sädehtivän hymyn miehelle ja kallisti päätään hivenen sivulle. "En olisi uskonut viimeksi kun näin sinut ettää olet päässyt näin pitkälle", hän jatkoi sitten ja katseli ympärilleen uudelleen. Toinen oli tosiaan tainut saada elämänsä takaisin raiteilleen. Hän asteli istumaan sohvalle ja hieroi reisiään hetken aikaa. Hän oli hivenen jumissa ratsastamisen jälkeen. Hän venytteli käsiään ja jalkojaan haukotellen. "Kai sinulla on jotakin ruoka tarpeita täällä? Vai olisiko meidän pitänyt käydä kaupassa?", hän kysyi ja katseli toista hivenen kysyvästi.

Hän nousi pian kuitenkin ylös ja asteli tutkimaan asuntoa hetkeksi aikaa. Se tosiaan oli hieno ja hienompi kuin yksikään toisen aijemmista asunnoista. Hän hymyili kevyesti itsekseen ja sipaisi hiuksiaan hivenen. Abby kietoi kädet ympärilleen eikä voinut estää suunnatonta ylpeyden tunnetta jota hän tunsi toisesta. Kuinka pitkälle mies olikaan tullut puolessa vuodessa.