Kylmää (vapaa liittyminen)

(Siirretty vanhalta foorumilta tänne, otsikon mukaisesti kuka vain on tervetullut.)

Tristan Reece

Kylmä alkuillan tuuli pyyhkäisi ikävästi paljaiden käsivarsien yli Tristanin astuttua ulos linja-autoaseman lämmöstä. Lipunmyyntitiskin takana istunut nainen oli ajanut hänet ulos odotustilasta sillä verukkeella että se sulkeutuisi pian eikä sisälle saisi jäädä enää sen jälkeen. Tristanille ei siis ollut jäänyt muita vaihtoehtoja kuin siirtyä ulos vaikka siellä niin kylmä olikin.

Käsivarsiaan ympärilleen kietoen nuorukainen siirtyi istumaan aseman edessä oleville penkeille ja nosti jalkansa rintakehäänsä vasten saadakseen edes vähän lämpöä elimistöönsä. Sormet alkoivat pikkuhiljaa muuttua kohmeisiksi ja poika hieroi niitä yhteen estääkseen lämpöä karkaamasta kokonaan. Tristan tiesi kotiin menemisen olevan siinä vaiheessa iltaa paras mahdollinen vaihtoehto, mutta hän oli liian uupunut ja nälkäinen jaksaakseen lähteä kävellen kotiinsa asti. Sadekin näytti olevan alkamassa, eikä pörröpäällä tietenkään ollut sateenvarjoa mukanaan.

Lyhythihainen t-paita ja ihonmyötäiset farkut olisivat kenen tahansa muun mielestä olleet liian niukat vaatteet huhtikuun loppua edeltävään iltaan mutta Tristan ei jaksanut poimia laukussaan ollutta takkia päälleen. Hierottuaan käsiään aikansa vastakkain, Tristan poimi farkkujensa taskusta pienen kokoon taitettavan linkkuveitsen ja avasi sen. Veitsen terä kiilsi katulamppujen loisteessa ja nuorukainen laski terän hitaasti vasemmalle käsivarrelleen, joka jo ennestään oli vanhojen, nyt jo umpeutuneiden arpien peittämä. Alahuultaan purren poika painoi terää ihoaan vasten ja tunsi pian miten lämmin veri tunkeutui ihon alta esiin.

Minäpäs voisin hypätä tähän peliin mukaan, älä syö minua, maistun pahalle!

Thomas kirosi helvetin kylmää ilmaa ja kietoi mustaa takkiaan tiukemmin ympärilleen. Harmi vain, että takki oli äärimmäisen ohut eikä näin ollen suonut kovinkaan paljon lämpöä. Nuorukainen oli päätynyt linja-autoasemalle lähinnä vahingossa, kyllästyttyään istumaan kämäisessä kahvilassa kiskomassa liian kallista kahvia naamaansa.

Vaaleilla kasvoilla lepäili lähinnä kyllästynyt ilme ja Thomas oli painanut kämmenensä syvälle mustien housujensa taskuihin. Täytyisi varmaan ryhtyä pohtimaan missä hän punkkaisi ensi yön. Nuorukainen kai oli toivonut löytävänsä kahvilasta jonkun, joka olisi hänet suostunut majoittamaan. Kyllähän hän oli pohtinut oman paikan hankkimista, mutta ilman säännöllisiä tuloja se ei ollut järin helppoa. Edes mitään läävää ei saanut vuokralle ellei ollut esittää jotain todistetta vuokranmaksukyvystä.

Thomas potkaisi tyhjää tölkkiä joka oli sattunut sopivasti hänen tennariensa lähelle. Tölkki kolisi ja pysähtyi maassa istuvan hahmon viereen. Nuorukainen vilkaisi toista ja meinasi ensin vain kävellä ohitse, kunnes näki veitsen toisen kädessä ja verta valuvan käsivarren. Thomas pysähtyi ja kyykistyi jotta voisi katsoa toista silmiin. Vihreissä silmissä lepäsi samaan aikaan kummastusta ja aivan hitusen, siis todella pienen määrän verran huolta.

Thomas muisti takkinsa taskussa makaavan nenäliinan, ja otti toisen kätensä pois housujensa taskusta voidaaksen kiskoa liinan esille.
"Hei. Tuo ei oikeasti kannata."
Nuorukainen sanoi ja yritti painaa liinaa vasten toisen käsivartta, mikäli toinen hänen niin antaisi tehdä.

((Apua, en tiedä oliko se ihan huono vai ei : DD))

(Anteeksi viivästys. ^^')

Tristan Reece

Tristan keskittyi käsivartensa viiltelyyn niin tiiviisti, ettei hän lainkaan osannut ajatella jonkun voivan osua paikalle pahaan aikaan. Edes alumiinitölkin kolina ei saanut pörröpäistä poikaa kohottamaan katsettaan ja nuorukaisen käsivarsi alkoikin jo näyttää melko pahalta useiden haavojen takia, jotka eivät kuitenkaan olleet kovin syviä. Veren näkeminen sai pienen, varovaisen hymyn kohoamaan Tristanin kasvoille ja poika kallisti päätään kättään katsellen. Pieni kirvely ei haitannut ja pörröpää laskikin veitsen uudelle kohdalle käsivarrellaan, mutta Tristan ei ehtinyt painaa terää ihon läpi ennen kuin hän havahtui siihen, että joku kyykistyi hänen vierelleen. Pörröhiuksisen pojan omasta verestä tahriutunut veitsi jäi niille sijoilleen ja Tristan osasi vain tuijottaa paikalle ilmestynyttä miestä.

Tristan hätkähti yllätyksestä tajuttuaan toisen puhuvan hänelle ja poika painoi katsettaan verta valuvaan käsivarteensa, osaamatta heti sanoa mitään. "K-kannattaa se.. Se.. A-auttaa.." Tristan vastasi hetken päästä heiveröisellä, hiukan karhealla äänellä. Veistä pitelevä käsi ei kuitenkaan enää liikkunut jatkaakseen siitä mihin oli hetki sitten jäänyt ja nuorukainen säpsähti yllätyksestä tajuttuaan pidemmän miehen tarttuvan hänen ranteeseensa. Sen seurauksena Tristanin kasvoille kohosi pieni irvistys ja poika yritti vetää kättään pois toisen otteesta, jaksamatta kuitenkaan kovin pitkään harata vastaan. Sormet puristuivat nyrkkiin ja pörröhiuksinen käänsi katseensa poispäin. "M-miksi.. V-välittää?" Tristan kysyi enemmänkin itseltään kuin Thomasilta, katseen harhaillessa asemalaiturin katuvaloissa ja kaikessa muussa paitsi Thomasissa. Tristania paleli ja poika kietoi veistä edelleen pitelevää, tervettä kättään itsensä ympärille. Veren menetyskin alkoi hiljalleen vaikuttaa ja pojan tasapaino horjahti tajunnan hämärtyessä osittain. Väsytti, mutta Tristan pakotti itsensä pysymään hereillä. "V-väsyttää.."

(Muokkasin myös aloitusviestiäni, koska muistin, että Tristanillahan on nykyään asunto. ^^')

Toinen sanoi viiltelyn auttavan ja Thomas huokaisi. Miksi ihmeessä hän oli pysähtynyt, ottanut toisen taakakseen. Ei hän enää voisi vain nousta ja poistua paikalta. Miksi ihmeessä hän välitti? Ehkä siksi, kun kukaan ei ollut todistamassa Thomasin heikkoa hetkeä, pientä pilkahdusta miehen todellisesta luonteesta. Hänellä ei ollut tarvetta vetää kovaa roolia tuon toisen, niin kovin heikon oloisen miehen, edessä.

Toinen ei selkeästi pitänyt siitä, että Thomas koski hänen käteensä, mutta oli joko liian heikko vastustaakseen tai sitten toinen vain alistui kohtaloonsa. Nuorukainen painoi liinaa vasten hoikkaa käsivartta ja seurasi kuinka veri hiljalleen värjäsi vaalean liinan punaiseksi.

Mies horjahteli veren menetyksen seurauksena ja kysyi miksi kukaan välittäisi. Thomas naurahti ja nosti toisen kätensä takaraivolleen raapiakseen niskaansa.
"Hyvä kysymys."
Nuorukainen totesi ja yritti katsoa toista silmiin, vain huomatakseen tuon katseen harhailevan kaikkialla muualla paitsi hänessä itsessään.

Toista väsytti ja selkeästi vilutti kun hän yritti kietoi toista kättään ympärilleen. Verinen veitsi yhä tässä kädessä. Thomas kurotti toista, tyhjää kättään kohti veistä, tarkoituksenaan ottaa se pois toiselta, jotta mitään tätä isompaa vahinkoa ei sattuisi ihan epähuomiossa.
"Annatko sen minulle, ihan varmuuden vuoksi."
Thomas pyysi.

((Eipä mitään, itelläkin vähän venähti ))

Tristan Reece

Tristan tarkasteli Thomasia varovasti kulmiensa lomasta, odottaen tämän vastaavan jotain hänen kysymykseensä. Kun vastausta ei ihan heti tullut, pörröpää oletti, ettei toinen tiennyt itsekään, miksi oli pysähtynyt ja yrittänyt puhua hänelle. Sen ajatteleminenkin sai Tristanin huokaisemaan ja painamaan päänsä. Niin, kukapa hänestä olisi välittänyt? Nuorukainen puri huultaan ja katseli samein silmin vertavuotavaa käsivarttaan, tuntematta oikeastaan juuri lainkaan kipua, vaikka pieni kirvely muistuttikin käsivarren olevan vahingoittunut. Toisen alkaessa painaa vertavuotavia haavoja liinalla tyrehdyttääkseen ne, Tristan seurasi, miten aluksi puhtaanvalkoinen liina värjäytyi punaiseksi hänen verestään ja pojan kasvoille kohosi hitaasti väsynyt ilme. "T-te.. Taidatte pitää Tristania ihan hulluna.." Pörröpää mutisi enemmän itselleen kuin Thomasille, mutta todennäköisesti toinenkin kyllä kuuli hänen sanansa.

Thomasin lopulta vastatessa pojan aikaisempaan kysymykseen, Tristanin katse kohosi tämän kasvoihin ja poika kallisti päätään aavistuksen. "E-ei teidän.. Tarvitse välittää minusta jos teillä.. On kiire." Tristan totesi hiljaisella äänellä, antaen katseensa siirtyä taas jonnekin muualle kuin Thomasiin. Nuorukaista pelotti katsoa muita ihmisiä silmiin eikä hän ollut koskaan tottunut siihen, eikä todennäköisesti tulisikaan tottumaan, ellei joku onnistuisi lieventämään hänen lukuisia muita pelkojaan. Pörröpää huokaisi, puristaen veristä veistä terveessä kädessään ja tuntien suurta halua viiltää sillä vielä yhden uuden, punaisen jäljen käsivarteensa. Tristan havahtui omista ajatuksistaan nähdessään Thomasin ojentavan kättään häntä kohti ja poika kohotti varovasti katsettaan ylemmäs. Hänen kasvoillaan oli neutraali, vaikeasti tulkittava ilme ja Thomasista katse laskeutui veitseen ja sen kärjestä hitaasti valuviin punaisiin pisaroihin. Mitään sanomatta poika kohotti kättään ja antoi veitsen pudota Thomasin kämmenelle. "Pitäisi.. Mennä varmaan kotiin.." Tristan totesi hiljaa maata tuijottaen, horjahtaen taas näkökentän sumentuessa hetkellisesti.

Toinen mutisi, sanoi Thomasin varmasti pitävän pientä, hentoa miestä ihan hulluna. Vihreiden silmien katse käväisi taivaalla ja Thomas hymähti. Nuorukainen ravisti päätään ja laski katseensa takaisin toiseen.
"Usko pois, maailma on täynnä hullumpia ihmisiä kuin sinä."
Mies totesi, yritti vilkaista toista silmiin, huomatakseen että Tristan piti katseensa yhä alhaalla.

Mutta sitten, mies kohotti katseensa vain hetkeksi Thomasiin, kertoen ettei hänen tarvitsisi välittää. Niin, ei hänen tarvitsisikaan. Mutta kun toinen vaikutti niin kovin heikolta, aivan kuin tuuli voisi puhaltaa toisen hajalle. Aivan kuin Tristan olisi tomua jota askeleet nostavat maasta.
"Maailma on melko kurja paikka, mutta ei sen vuoksi kannata luopua toivosta. Vaikka mitä minä olen siitä sanomaan. Mitään muuta elämä ei ole tehnyt kuin potkinut päähän."
Thomas totesi ja antoi vinon hymyn kohota vaaleille kasvoilleen. Ei kenenkään elämä ollut helppoa, ei todellakaan. Ja siitä sai olla katkerakin, olihan Thomaskin. Mutta tuo pieni mies hänen edessään selkeästi kaipasi pientä nostatusta, joten nuorukainen ajatteli ettei pienessä huijauksessa tässä tilanteessa olisi mitään pahaa.

Toinen luovutti veitsensä hänelle ja Thomas pujotti sen kenkäänsä, piiloon punttinsa alle. Tristan halusi kotiin. Mutta koko asema oli autio, täältä olisi turha kuvitella saavansa taksia. Ja tuskinpa kummallakaan heistä olisi ollut edes varaa maksaa sitä. Thomas raapi niskaansa, kunnes huokaisi ja kohosi jaloilleen, työntäen kuitenkin kätensä lähelle Tristanin kasvoja, voidakseen auttaa toisen jaloilleen.
"Tule, viedään sinut kotiin."
Thomas kehoitti ja vino hymy muuttui toisenlaiseksi, kevyesti rohkaisevaksi.

"Missä sinä asut?"
Nuorukainen kysyi, ja toivoi sydämensä pohjasta että toinen jaksaisi kotiin asti. Tai no, kyllähän Thomas toisen kantaisi, niin hennon oloinen Tristan oli.